Viidennes takana Laulajan papereita. En tietenkään kuvaisi tätä matkana, ellen haluaisi tässä nimenomaisessa blogissa juuri täten, korosteisesti, lukea: jokaista romaania, runokokoelmaa tai novellikokoelmaa lukiessa lukija suorittaa matkoja, pieniä ja lyhyitä yhden lauseen, runon, sivun, osion, kokoelman, romaanin, mittaisia matkoja. Ja niin edelleen. Väli | Muisti on prosessilukemista.

Erämajan esikoinen tuntuu sinänsä laadukkaalta, mutta siinä on yksi suuri virhe: se käyttää tehokeinona luettelevuutta, ikäänkuin luettelomaisuus olisi hyve, ja se onkin jos sitä osataan käyttää oikein, mutta Erämajan käyttämä on seuraavanlaista (joka on allekirjoittaneen dekonstruktio): Runoilija kirjoittaa merkkejä, kirjaimia, sanoja ja lauseita, runoja, kokoelmia.

Mitä edellisen sitten pitäisi osoittaa toteen? Ei mitään, ei yhtään mitään. Sillä tuonkaltainen ei ole muuta kuin tylsyyttä, haukottelevuutta, liiallista hämäryyttä, viittomakieliset uutiset sokealle, valkoisen paperin valkoisuus.

Tulenko ymmärretyksi? Erämajan runot ripustautuvat toki arkeen, kuten monissa ko. kokoelman kritiikeissä muistetaan ansiokkaasti mainita, mutta tematiikka ja miljöö ovat toki vain pieniä, ja sinänsä hyvin harvoin positiivisesti yllättäviä. Useimmiten tavanomaisia. Ainoastaan funktio lähentää runoutta proosaan, kuten usein mainitaan tämän kokoelman kohdalla mainita myös, perustelee ja arvottaa syyn käyttää luettelomaisuutta ikäänkuin hyveenä (tai paheena, kuinka vain). Kuitenkin olen sitä mieltä, että vaikken Petri Tammista mahdottomana suuruutena pidäkään, niin silti hän - jos vertautan tätä kokoelmaa hänen tuotantoon - vetänee pidemmän korren. Miksikö? Koska tuntuu olevan alueella, jonka tuntee paremmin omakseen.

Mutta Erämajan huumori ja arjenkaltainen tyyli ovat suussa sulavia ja tuovat lukijan lähelle kokoelmaa. Tässä kohtaa hän juuri eroaa Padgettista; Padgett pitää homman fair-playna, sekoittelematta, luoden absurdin, jos luo, niin överiksi, että sekin on hauskaa ja huvittavaa, kun taas Erämajan tyylillä siitä syntyy lähinnä kiusaannuttavia hetkiä, pohdintoja olisiko niitä ilmankin pärjätty ihan hienosti.

Teos on viisiosainen. Lisäksi sen aloittaa Monologi -niminen runo, ja päättää Helmojen alla encore, jonka ainut runo on nimeltään Kokous.

Monologi on ensimmäinen. Se määrittää (ainakin esittää) puhujan, sekä jonkinlaisen toimintaympäristön, talon seinineen sekä siinä asuvan ihmisen, sekä heidtä, ketkä ihminen haluaisin sinne kanssaan asumaan. Kuvittelen monologin esittäjän naiseksi, kuvittelen, että kokoelmassa on kyse naisesta. Tämä saattaa olla typerää ja ennenaikaista arvuuttelua, mutta joskus kokoelman kanssa on otettava jonkin alkupiste, josta lähteä. Monologin hahmolle ei riitä yksi mies; hän haluaa kaksi.

Monologi antanee myös esimakua tekstityylistä, joka on luettelevaa, luetteloivaa. Mielestäni se ei ole kiinnostavin tapa rakentaa runoa, ei ainakaan vaikein jos ei helpoinkaan. Minut se kuitenkin usein jättää melko tylsään metsään, vain kalliota jossa kasvaa muutama varpu. Luettelevuus näyttäytyy rautalangan vääntönä, lauseen tai sanojen laittamisen perä perään sijaan asiat ottavat pääosan. Se on ehkä hyvä, ehkä ei. Erämajan runous tuntuu kuitenkin, ettei sitä, onneksi, ole kirjoitettu arkussa, kaiverrettu kirkon seiniin ilman, että raikkaan räikeä nauru kaikuu tyhjän alttarin yllä.

Aloitetaan järkyttävän typerällä huomiolla: Anja Erämajan esikoiskokoelma Laulajan paperit on tyylikkään näköinen ulkoasuineen. Lisäksi yleensä viimeisille sivuille majoittuva sisällysluettelo onkin etualalla, kokoelman alussa. Kaiken kaikkiaan kokoelman ulkoasu fontteineen, asemointeineen, ilmavine kansineen, puhtaina väreineen, antaa mukavan tunteen tarttua siihen: se on kutsuva. Varsinkin fontti, minulle tuntematon, on pientä mutta helposti luettavaa, mukavaa vaihtelua verrattuna esimerkiksi saman kustantajan, tässäkin blogissa mietityn Jouni Inkalan Autiomaaretken, tekstityyliin. Jos jotakin haluaisi haukkua voisi haukkua takakannen tekstit; ne ovat oikeastaan ihan turhia. Tästä se lähtee.

Padgett tykkää ujuttaa puhujan kesken kaiken runon sisälle. Tai jopa sieltä pois. Tämä ei ole millään lailla uutta auringon alla, mutta röyhkeydellään se viekoittelee, tarkoituksellisesti tietenkin, ja joka juuri tästä johtuen on melko viehättävää. Runoudessa hyvin usein toimii sama estetiikan laki kuin muissakin taiteissa: sitä mitä ei voi piilottaa, vaikka tahtoisikin, täytyy korostaa.

Tästä selvin esimerkki on heti kokoelman toinen runo Keskustelu Vladimir Majakovskin kanssa, jossa ei pelkästään runon puhuja, vaan itse Majakovski poistuu runosta, kirjaimellisesti. Tämä on myös osoitus samalla Padgettin huumorintajusta, joka on kuivahkoa, mutta ah niin osuvaa mitä runouteen tulee. Heti seuraavassa runossa sitten katoaakin runosta kesken kaiken maalaus.

Toisaalta Padgettin humoRISTIsuuden takaa paljastuu myös puhdasta kannanottoa, symbolisten arvojen murskaamista, ja/tai niiden ehdoilla leikkimistä runon kanssa. Runossa Fiksaatio hän asettaa kyseenalaiseksi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen samalla tehden niin, mitä itseasiassa uskonnolta voisi tänä päivänä odottaa: maallistaa sen vaikutukset, ja antaa näkökulman ja vaihtoehdon tapahtumaan Kristuksen silmin. Tämä on itseasiassa hyvin piristävää ja osoittaa sen, että Padgett osaa nauraa myös vakaville asioille niitä halveeraamatta. Tämä on suuruuden merkki, viisauden.

Kuten aiemmin mainittu, kokoelma on "kokoelma" eikä niinkään ehyt ja yhteneväinen teos, vaan pikemminkin kasa eritasoisia runoja. Sanottakoon kuitenkin, että taso on lähtökohtaisesti erittäin hyvä, ja uskoisin, että tällä kokoelmalla saataisiin lisää lukijoita myös suomennokselle, joka keskittyisi Ron Padgettin uran alkuvaiheen teoksiin (*wink wink Aki Salmela). Kääntäjä Salmelalle erityinen hatunnosto siitä, kuinka hän on onnistunut, joskin paikoitellen hiukan jäykähköin lantein, saavuttamaan Padgettin huumorin - seikan, joka lienee hänen valttikorttinsa runoudessaan, runoudessa ylipäätään.

Padgett on piristysruiske runouteen (! suomeksi käännettävään runouteen). Tällaista lisää ja runouskin alkaisi taputtelemaan itseään selkään sen sijaan, että itkisi itsekseen nurkassa surkeata elämäänsä. Kokoelman päättävä Kuinka olla täydellinen on sumppu aforistisia neuvoja, jollaisista ammentaen julkaistaan vuosittain läjäpäin elämänhallintaoppaita ynnä muita for dummies - kirjoja. Ron Padgett on mahduttanut ne kahdeksaan (8) sivuun.

Selailtuani kokoelmaa aluksi muotoutui ajatus, että luen kokoelman ensin kertaalleen läpi, ja puutun vasta sen jälkeen runoihin, joista erityisesti pidin ja jotka puhuttelivat minua eniten.

Tässä kokoelmassa punainen lanka on lopulta itse runoilija, sillä kokoelma on todella "kokoelma". Se ei ole järin linjakas, ja muodostaa vain yhdenlaisen kokonaisuuden: kokoelman - läjän runoja samojen kansien välissä. Mutta tarkoitus onkin kai esitellä käännöksenä uusi runoilija suomalaisille. Ja todettakoon, että se on ollut hieno päätös!

On helppo huomata, kuinka Padgett ammentaa huumorista, jopa nauraa runoudelle, kääntää kaiken nokkeluuden sitä itseään vastaan osoittaen, ettei millään sellaisella tarvitse olla merkitystä. Itse asiassa tämä on niitä harvoja runokokoelmia, joiden kohdalla olen huomannut nauravani, en millekään typeryydelle tai naiiviudelle, vaan huumorille ja tavalle, jolla Padgett nauraa tosikkomaisuudelle ja "olevinaan olemiselle". Välineitä ei tarvitse ottaa vakavasti. On aivan sama minkälaisella vasaralla hakkaa, kunhan naula uppoaa puuhun.

Seuraavaksi otan luvun alle Ron Padgettin Kuinka olla täydellinen. Kokoelma on vastikään ilmestynyt suomeksi Aki Salmelan suomentamana, ntamon ja Nuoren Voiman Liiton yhteisjulkaisuna.

Heti alkuun on todettava, että pidän suuresti kirjan formaatista; neliön mallinen sivu kansineen tuntuu mukavammalta ja helpommalta kädessä, kuin vaikkapa edellinen, Inkalan kokoelma. Kansikuva on kiinnostava: George Schneemanin "Big Wheel". Se herättää jo joitakin assosiaatioita, pyöritään jossakin, ehkä dadan tai absurdismin ympärillä, tai molempien tai ei kummankaan.

Ron Padgett vieraili taannoin Suomessakin esiintymässä.

Kokoelman kolmannen osion loppu, kokoelman loppu, antaa selvyyttä kokoelman nimeen Autiomaaretki, joka tuntuu osoittautuvan elämänmittaiseksi vaellukseksi, elämäksi.

Inkala esittelee jälleen lintuja lukijoilleen; mustarastaat, västäräkin, kultarinnan, punakylkirastaan. Linnut tuntuvat edustavan, kuten niin hyvin usein ennenkin, Inkalalle vapautta. Niillä on vapaus ottaa ilma alleen, liitää ja lentää tahdon voimalla, mutta kuitenkin noudattaen tiettyjä lainalaisuuksia, tiettyjä merkkipaaluja; muuttoreittejä, luonnontahtoa. Kokoelman loppu on kuoleman taitteen jälkeen; puhdas sivu kun elämä on tyhjentynyt puolilleen, lasi odottaa särkymistä yöpöydällä, veden pinta värähtää aina kun lähellä liikutaan tarpeeksi painavin askelin.

Inkalan kokoelman tematiikka selviää kokoelman ohella ollen viimeisillä sivuilla ehkä hiukan liiankin alleviivattuna. Täyteistä elämää, kunnes jokin muuttuja liikahtaa, elämä muuttuu odotteluksi, menetyksen peloksi, lähtemiseksi kenties, lopulta ollaan jääty, tai ollaan jätetty toinen yksin. Parisuhde, rakkaus. Tyylipuhdasta runoutta vanhoin teemoin, kirkkaan kuulaita hetkiä. Inkala on parhaimmillaan pieniäkin pienemmissä hetkissä, yksikuvaisissa stripeissä.